Kirjavuosi 2023

Tuntuu vähän hassulta listata edellisen vuoden lukutilastoja kun on juuri siirrytty kesäaikaan ja eletään jo huhtikuuta, mutta tästä koosteesta on muodostunut minulle tapa. Joten tässä tiivistettynä listaus vuonna 2023 lukemistani kirjoista:

• Luin vain 21 kirjaa (sama ns. pohjanoteeraus kuin vuonna 2022)

• Minulla on kesken kolme kirjaa, jotka jäivät luettavaksi loppuun tämän vuoden puolella.

• Goodreadsin mukaan luin 8672 sivua, omien muistiinpanojeni mukaan 8843 sivua.

• Lukemistani kirjoista kotimaisia oli 10 ja ulkomaisia 11.

• Lukemieni kirjojen kirjoittajista 15 oli naisia ja 6 miehiä. Naisiin on laskettu myös Carolyn Keene, Neiti Etsivä -sarjan kirjailijapseydonyymi. Wikipedian mukaan Mildred Wirt Benson on kirjoittanut 23 Neiti Etsivä -kirjaa, myös viime vuonna lukemani sarjan 2. osan. Carolyn Keene -pseudonyymin takaa löytyy useita kirjailijoita, niin naisia kuin miehiä.

• Luetuista fiktiota oli 17, faktaa 3 ja autofiktiota 1. Tähän joukkoon mahtui (tuon yhden autofiktion lisäksi) romaaneja, omaelämäkerta ja elämäkertoja.

• Luin kaikki kirjat suomeksi ja painettuina kirjoina. Yksi äänikirja ja yksi e-kirja on kesken, mutta niille ei ole oikein löytynyt aikaa tai innostusta.

• Lukemieni kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: kirjastosta lainattuja 14, itse ostettuja 4, muualta kuin kirjastosta lainattuja 1, tarjottuja arvostelukappaleita 1, lahjaksi saatuja 1.

• Vanhin lukemani kirja oli alunperin vuonna 1818 julkaistu Mary Shelleyn klassikko Frankenstein, uusimmat lukemani kirjat eli Riikka Sandbergin Ørja ja Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri julkaistiin vuonna 2023.

• Luin ensimmäistä kertaa seuraavien kirjailijoiden kirjoja: Eowyn Ivey, Laura Juntunen, Kim Leine, Annie Lyons, Charlotte McConaghy, Riikka Sandberg, Mary Shelley, Steinunn Sigurđardóttir, Pajtim Statovci, Antti Tuuri.

• Seuraavien kirjailijoiden tuotannon pariin palasin myös vuonna 2023: Jessie Burton, Carolyn Keene, Stephen King, Rosa Liksom, Mikael Niemi, Kalle Päätalo, Elina Rouhiainen, J. K. Rowling.

• Vuoden 2023 pohjoisen lukuhaasteeseen sain täytettyä 13 kohtaa 25:stä ja vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen 21 kohtaa 50:stä. Pitkään kestänyt kirjallinen maailmanvalloitukseni vei minut Kosovoon ja Tanskaan, kokonaistilanteeni on 43 maata 257:stä. Marraskuun lukuhaasteen 30 sivua päivässä -tavoite ei ihan joka päivä toteutunut, mutta luin kuitenkin marraskuussa yhteensä 1277 sivua.

• Osallistuin vuoden 2023 aikana viisi kertaa lukupiiriin ja pääsin taas kulkemaan uusille kirjapoluille jonne en olisi välttämättä itsekseni lähtenyt.

• Oulun Muusajuhlat ovat aiempina vuosina levittyneet myös Iihin, vuonna 2023 tapahtuma oli Iissä nimellä Taiteiden illat, tosin edelleen yhteistyössä Oulun Muusajuhlien kanssa. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, miksei siis myös tapahtumalla. Joka tapauksessa kävin kuuntelemassa KulttuuriKauppilan piha-alueella sekä tanskalais-norjalaista Kim Leineä (kuvassa oikealla), jota haastatteli Tomi Kiilakoski...

... että Risto Isomäkeä (kuvassa vasemmalla), jota haastatteli Jyri-Jussi Rekinen.

 

• On pakko mainita vielä kesäinen kirjaväristys, jonka koin lomareissulla Norjassa. Kävimme ilta-ajelulla Senjan ympäri ja teimme pysähdyksen erään majakan lähelle. Pienen kävelyreitin varrella oli vanhan nikkelikaivoksen rauniot. Kurkistaessani pimeään louhosluolaan koin epämiellyttäviä vilunväreitä. Nyt taidan tietää missä Se / Pennywise / Penninvenyttäjä (pääpahis Stephen Kingin Se- kirjasta) majailee kun ei ole Derryssä saalistamassa lapsia... Hrr!

Samaisella Norjan reissulla ihastelin Tromssassa sillan kupeessa sijaitsevaa kirjakaapiksi muutettua puhelinkoppia!

 

Sitten vielä koosteena kirjavuoden 2023 suosikit. Kuvat vievät kirjoista kirjoittamiini arvioihin. Paras vuonna 2023 lukemani kirja oli Laura Juntusen Subutex-kaupungin kasvatit. Rehellinen ja ravisteleva kuvaus kolmikymppisestä Henkasta, joka on käyttänyt huumeita ison osan elämästään.

Sijoille 2-5 olisi ollut muitakin ehdokkaita, mutta lopulta, tämän päivän mielipiteellä, suosikeiksini nousivat seuraavat kirjat:

          

 

Nyt kun kirjavuosi 2023 on koostettu voin siirtyä vuoden 2024 luettuihin, niitä on jo ehtinyt kertyä muutama odottamaan postausta. Ihanaa kevättä!

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

 Elina Rouhiainen: Jäljitetty

(Susiraja #3)

Tammi, 2014

483 sivua

Luettu: 26.12.2023

Mistä: kirjastosta

18-vuotias Raisa Oja on aloittanut kuvataideopinnot, mutta opiskelu ei vastaa hänen haaveitaan. Pian koulu jää kakkoseksi sillä Raisan on saatava tietää lisää itsestään, selvitettävä mikä hän oikein on ja siihen hän tarvitsee veljeään, jonka olemassaolosta Raisa sai tietää vasta hetki sitten. Vampyyri-Konstan avulla Raisa pääsee kaksoisveljensä Demetrioksen eli Mitjan jäljille, mutta sen jälkeen vaikeudet alkavat. Raisa ja Mitja viedään Kreikkaan eristyksissä sijaitsevalle saarelle, jota hallitsee vahva daimon Callista. Raisa ja Mitja saavat kuulla taustoistaan, mutta Raisa kuulee myös salatusta daimonien ennustuksesta. Sisarukset pakenevat saarelta, mutta riittääkö se pitämään heidät turvassa ja hengissä?

Susiraja-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja matkan varrella on ehtinyt tapahtua monenlaista. Siksi onkin kiva, että Jäljitetyn alussa on Raisan kertomana hyvin lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista. Tarinan kyytiin on helppo hypätä vaikka edellisen osan lukemisesta olisikin aikaa. 

Rouhiainen jatkaa tarinan laajentamista niin maantieteellisesti kuin yliluonnollisten olentojen osalta. Tapahtumat viedään Suomen Kainuuta ja pääkaupunkiseutua kauemmaksi aina Kreikkaan asti ja vanhojen tuttujen ihmissusien ja vampyyri(e)n lisäksi mukaan astuu lisää yliluonnollisia olentoja, keijut ja daimonit. Keijuista kerrotaan vain vähän, mutta daimoneista taustoineen ja tapoineen paljastetaan paljon. Daimonit tuovat tarinaan uutta syvyyttä, mutta ne tuntuvat lajina hankalasti määriteltäviltä ja häilyviltä eivätkä niiden kyvyt ja ideoiden maailma avaudu ihan ensilukemalta. Daimonien myötä tarina ei ole niin suoraviivainen kuin aiemmat osat, mutta sitten toisaalta esimerkiksi Mitjan löytyminen tapahtuu lähes naurettavan helposti. Pakka ei pysy ihan yhtä hyvin kasassa kuin aiemmissa osissa, mutta Jäljitetty on silti todella koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa! 

Sarjasta on jäljellä vielä yksi osa, Vainuttu. Odotan innolla minkälainen kohtalo Raisaa, Mikaelia, Mitjaa ja kumppaneita odottaa. Olisi mukava kuulla myös Nikosta ja Konstasta sekä päästä Hukkavaaraan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoa keino olla onnellinen on olla vapaa. Ja vapaa voi olla vain, jos ei anna pelkojen hallita elämäänsä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 18. Kasveista tai eläimistä kertova kirja (päätän hyväksyä ihmissusien susipuolen tähän haastekohtaan)

Helmet-lukuhaaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

 J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

(Harry Potter #7)

Tammi, 2008

828 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

(Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007)

Luettu: 3.12.2023

Mistä: oma ostos

Harry Potter täyttää heinäkuun viimeisenä päivänä seitsemäntoista vuotta ja hänestä tulee täysi-ikäinen. Samalla häntä suojanneet taiat raukeavat ja lordi Voldemortin sekä tämän kannattajien on helpompi päästä Harryn jäljille ja kimppuun. Harryn elämä on muuttumassa, hän lähtee Likusteritieltä, mutta ei palatakseen Tylypahkaan seitsemännelle lukukaudelle vaan lähteäkseen kohti tuntematonta, toteuttamaan rehtori Dumbledorelta saamaansa tehtävää. Kukistaakseen lordi Voldemortin Harryn, Ronin ja Hermionen on tuhottava loput hirnyrkit, lordi Voldemortin sielun palaset, mutta tehtävä ei ole helppo sillä he eivät tiedä mitä loput hirnyrkit ovat tai mistä ne löytyvät. Matkan varrella ystävykset kuulevat tarinan kuoleman varjeluksista ja joutuvat miettimään kummat ovat tärkeämpiä, kuoleman varjelukset vai hirnyrkit?

Kuoleman varjeluksissa mennään Taikaministeriön vallankaappauksen edetessä yhä synkempiin tunnelmiin. Uudet säännöt jästisyntyisten luetteloinnista ja velhojen verisäädystä, kyseenalaiset kuulustelukeinot sekä jästien katoamiset muistuttavat hyvin vahvasti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja vainoja. Velhomaailmassa on siis vallalla paljon pahuutta, mutta myös Voldemortin vastustajat pitävät pintansa eivätkä antaudu pimeän voimille. Taistelut kovenevat ja lopussa vastapuolten uskollisuus ja rohkeus punnitaan. Pidän siitä, että Rowling ei ole kirjoittanut mustavalkoista loppua, jossa kaikki hyvien puolella olevat selviävät ja vain paha saa palkkansa. Molemmat osapuolet kärsivät tappioita, mutta tarinassa näytetään myös, että ihmiset -tai velhot- voivat muuttua, pimeyden puoleltakin voi kääntyä pois.

Pidän kovasti pitkistä tarinoista, mutta suuri sivumäärä asettaa myös tiettyjä vaatimuksia sisällölle. Kuoleman varjeluksissa on hetkittäin turhaa joutokäyntiä, esimerkiksi Harryn, Ronin ja Hermionen piilossa Kalmanhanaukio 12:ssa viettämä aika tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden. Pienellä tiivistämisellä tarina olisi vielä vetävämpi, tosin silloin olisi "vaarana", että tarina on luettava yhdellä istumalla. Harry Potter ja kuoleman varjelukset on loistava tarina ja hieno päätös sarjalle. Tosin ihan vielä Harrylle ja kumppaneille ei tarvitse sanoa hyvästejä sillä sarja on saanut jatkokseen vielä Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmän, josta on myös tehty kirja. Se odottaa vielä lukemistaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Siunattu olento", Ron sanoi hellästi, "ja minä kun joskus haaveilin, että katkaisen siltä kaulan ja ripustan pään seinälle."

Helmet-lukuhaaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

Aula & Co, 2023

344 sivua

Suomentanut: Anna-Mari Raaska

(The Air Raid Book Club)

Luettu: 16.11.2023

Mistä: tarjottu arvostelukappale

On kulunut kaksi vuotta siitä kun Gertrude "Gertie" Binghamin rakas aviomies Harry menehtyi. Gertie on jatkanut heidän yhdessä perustamansa Binghamin kirjakaupan pitoa Hemingway-koira seuranaan, mutta elämä ei ole ennallaan, suru ja ikävä ovat jatkuvasti läsnä. Gertie kaipaa muutosta ja hän miettii jopa kirjakaupasta luopumista. Muutos tulee yllättäen Saksasta. Juutalaisperheiden lapsia lähetetään sodan jaloista turvaan muualle Eurooppaan ja yksi heistä, müncheniläisen Fischerin perheen teini-ikäinen tytär Hedy päätyy Lontoon laitamille Beechwoodiin Gertien luo. Kuinka 59-vuotiaan lapsettoman lesken ja 15-vuotiaan vieraaseen maahan matkustavan tytön yhteiselo alkaa sujua? Pääseekö Gertie vielä jaloilleen ja kuinka leviävä sota vaikuttaa kaikkeen?

Pommisuojan lukupiiri on moniulotteinen romaani. Se on hyvän mielen romaani ja kuin tehty  lukutoukille, yksi tapahtumapaikoista on kirjakauppa täynnä kirjoja, annetaan lukuvinkkejä ja osallistutaan lukupiiriin, lukujen alussa on kirjasitaatteja ja muutenkin tarina vilisee kirjaviittauksia, on ystävyyttä ja rakkautta. Samaan aikaan tarinassa on kuitenkin vakavampi, jopa surullinen puoli, menetetään rakkaita ja yritetään selviytyä menetyksistä, eletään sodan uhan alla ja lopulta sota vyöryy myös Lontooseen, on eripuraa ja epätoivoa. Tapahtumat ja ihmisten kohtalot koskettavat. Lukiessa takaraivossa kolkuttaa ajatus, että vaikka kirjan tapahtumat ajoittuvat menneisyyteen ja toiseen maailmansotaan niin tälläkin hetkellä Euroopassa soditaan. Lyonsin romaani onkin pelottavan ajankohtainen.

Mietin kirjan aloitettuani, että onkohan tarina makuuni liian romanttinen ja ennalta-arvattava, mutta onneksi ei. Lyons ei ole kuorruttanut tarinaansa liialla siirapilla ja hän tarjoilee juonessa myös yllätyksiä. Jotkut henkilöt ja tapahtumat jäävät hieman pinnallisiksi ja stereotyyppisiksi, mutta joukossa on myös helmiä, joten tasapaino säilyy. Pidin erityisesti Gertien ja Hedyn suhteen muodostumisen kuvauksesta sekä Billy Chambersista, Gertien naapurissa asuvasta pikkupojasta. 

Lyonsilla on taito pukea suuria asioita ja huomioita pieniin hetkiin, kuin sivusilmällä tehtyihin vilkaisuihin ja puolihuolimattomasti sanottuihin sivulauseisiin. Asioista ei tehdä suurta numeroa, mutta ne jäävät kuitenkin mieleen pyörimään, oli kyseessä sitten lapsen suusta kuultava tokaisu, jolla voikin olla tarkoitustaan syvempi merkitys tai Gertien kirjakauppaa pitävän Thomas-sedän idea käyttää Hitlerin Taisteluni-kirjaa myyntitarkoituksen sijasta katon suojaamiseen saksalaisten ilmaiskuilta. Vaikka tämä tapahtuma oli sivuseikka se oli kuin kirjallinen keskisormen nosto Hitlerille ja hänen kirjalleen. Sanoilla voi sivellä tai sivaltaa.

Vielä muutama sana lukupiireistä, tarinan tukipilarista. Gertien ja hänen edesmenneen puolisonsa kirjakaupassa lukupiirillä on pitkä historia, mutta kun sodan ja ilmahyökkäysten vuoksi julkisia kokoontumisia on vaikea järjestää päättää Gertie järjestää Binghamin lukupiiristä sota-ajan version, Pommisuojan lukupiirin, jossa kirjakaupan tiloissa olevaan pommisuojaan ilmahyökkäysten aikana kokoontuvat ihmiset voivat lukea ennalta sovittua kirjaa ja keskustella siitä. Loistava idea viedä ajatukset pois pommituksista. Ja koska Gertie on varsin topakka ja auttamisenhaluinen nainen hän ideoi vielä sotavankien lukupiirin, jossa sotavangeille lähetetään kirjapaketteja. Onkohan tällaista lukemista edistävää toimintaa oikeasti järjestetty sota-aikana vai onkohan tämä kirjailijan ideointia?

Pommisuojan lukupiiri ei noussut lukuvuoteni helmiin, mutta luin sen juuri sopivalla hetkellä ja nautin tarinasta. 

Sitaattikunniamaininnan saa (valoisalle puolelle kurottava):

Kun mahdollisuus onneen tarjoutuu, niin siihen pitää tarrata, ottaa sitä raivelista kiinni, kun vielä voi.

Sekä (synkkyyttä ja ehkä tämän ajan tuntojakin pelottavasti heijastava):

Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat.

Helmet-lukuhaaste 2023: 18. Kirja on julkaistu alunperin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

Kalle Päätalo: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu

(Iijoki #24)

Gummerus, 1994

685 sivua

Luettu: 13.11.2023

Mistä: lahja

Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.

     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!

     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?

     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.

     - Käsipäivälläkö?

     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.

     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?

     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?

     - Kuka sen kieltää, naurahdan.

     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.

     Minä naurahdan ja lupaan:

     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:

     - Varokaa, alla kuolee!

     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:

     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?

     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.

     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?

     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.

     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?

     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)

Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

 

Antti Tuuri:

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Otava, 2022

158 sivua

Luettu: 31.10.2023

Mistä: kirjastosta

Olin hyvin vähällä jättää lainaamatta tämän lukupiirikirjan sen nimen ja oman virheoletukseni takia, luulin nimittäin nimen perusteella, että kirja kertoo Björn "Nalle" Wahlroosista. Katsoin kuitenkin kirjan tiedot Outi-kirjastosta, tajusin virheeni ja varasin kirjan. Onneksi, voi miten mielenkiintoisen kirjan luinkaan!

Kirjailija Antti Tuuri oli 20-vuotias tavatessaan ensimmäistä kertaa silloisen tyttöystävänsä 9-vuotiaan velipuolen, Jukka Wahlroosin, jolla on Downin oireyhtymä. Tuosta hetkestä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt ystävyys, myöhemmin Tuurista tuli myös Wahlroosin edunvalvoja. Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä kertoo Tuurin sanoin hänen ystävänsä ja edunvalvottavansa elämästä.

Jukka Wahlroos syntyi vuonna 1955 aikana, jolloin Down-ihmisistä puhuttiin mongoloideina ja jolloin Down-ihmiset oli tapana sulkea laitoksiin. Synnytyssairaalan lääkäri suositteli Wahlroosien vastasyntyneen pojan luovuttamista kehitysvammalaitokseen, jotta hän ei pilaisi perheen elämää. Kuinka järkyttävältä tuo lääkärin kommentti tänä päivänä kuulostaakaan! Vanhemmat, Inkeri ja Arne Wahlroos, päättivät kuitenkin vastustaa lääkärin suositusta ja pitää lapsen luonaan kotona. Kuinka hienon elämän Wahlroos onkaan saanut elää, kiitos rohkeiden, ennakkoluulottomien ja aikaansa edellä olleiden vanhempien! Arvostan hyvin paljon myös Tuuria, joka on pysynyt vuosikymmenet ystävänsä elämässä (myös sen jälkeen kun Tuurin ja Wahlroosin sisarpuolen avioliitto päättyi) ja ottanut hoitaakseen edunvalvojan tehtävän.

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä on upea ja lämmin elämäkerta, josta huokuu kirjoittajan suhde Wahlroosiin. Tuuri ei puhu vain "päämiehestä" eli edunvalvottavasta vaan ystävästä, josta Tuuri on selvästi ylpeä ja jota kohtaan hänellä on suuria tunteita. Teksti harhautuu hetkittäin hieman kauemmas Wahlroosista, ikään kuin teksti olisi vuodatettu suoraan sydämestä ilman suurempia suunnitelmia tai jäsentelyjä. Kirja tuntuukin ehkä ennemmin Tuurin tunteenpurkaukselta kuin varsinaiselta elämäkerralta, kirjoitustyyli toimii ja sopii teokseen. Tuuri kirjoittaa myös kehitysvammaisten ja etenkin Down-ihmisten kohtelusta eri aikoina, siitä oli kiinnostava lukea, mutta pidin eniten Wahlroosiin keskittyvistä tarinoista. Kirjan nimessä olevalle pantterivertaukselle löytyy selitys, mutta ei sille miksi Tuuri puhuttelee kirjassa ystäväänsä sukunimellä. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, etenkin kun tekstistä huokuu Tuurin ja Wahlroosin lämpimät ja läheiset välit.

Yksi Wahlroosin monista harrastuksista on ollut lehtileikkeiden ja jopa kokonaisten kirjojen kopiointi ja Tuurin mukaan Wahlroos onkin kutsunut itseään kirjailijaksi. Wahlroos on myös lukenut kirjoja läheisilleen omalla, ei aina niin ymmärrettävällä tavallaan. Se, että Tuuri on ikuistanut Wahlroosin ja hänen tarinansa kirjaksi on varmasti hienoimpia kunnianosoituksia mitä kirjailija voisi teksteistä ja kirjoista pitävälle ystävälleen tehdä.

Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka tiivistää loistavasti koko kirjan):

     Kovin eri tavalla Wahlroos olisi elämäänsä varmasti elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa köyhempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 22. Kirjassa käydään saunassa

Helmet-lukuhaaste: 2023: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

- - -

Minulla on vielä muutama vuoden 2023 puolella luettu kirja odottamassa bloggaamista, mutta toivotan silti tässä vaiheessa oikein hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2024!

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat sekä elokuiset Taiteiden illat

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Tammi, 2014

631 sivua

Suomentanut: Katriina Huttunen

(Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)

Luettu: 14.10.2023

Mistä: kirjastosta

26-vuotias norjalainen Morten Pedersen haaveilee lääketieteen opinnoista, mutta hautaa haaveensa ja lähtee isänsä painostuksesta opiskelemaan papiksi. Matkalla pappisopintoihin Kööpenhaminaan Morten ottaa itselleen sukunimen Falck, joka on peräisin menestyneemmästä sukuhaarasta. Opintojen päätyttyä 31-vuotias Morten lähtee Kööpenhaminasta lähetystyöhön, papiksi Grönlantiin Sukkertoppenin siirtokuntaan. Siellä häntä odottaa erilainen ympäristö ja uudet tuttavuudet. Kumpi voittaa, uudet tuulet ja kristinusko vai villi Grönlanti asukkaiden vanhoine tapoineen ja jumalineen?

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun loppuun ja epilogin osalta 1800-luvun alkuun. Prologin ja epilogin välissä on kolme osaa, joista ensimmäinen ja kolmas osa on jaettu lukuihin ja toinen osa käskyihin. Lisäksi kertojat vaihtelevat, Morten Falckin eli tarinan päähenkilön lisäksi tapahtumia kuvataan niin leski Lydian, katekeetta Bertelin, harhaoppisten profeettapariskunta Maria Magdalenen ja  Habakukin, kauppiaan rouva matami Haldora Kragstedtin kuin kauppakomppanian virkailija Rasmus Bjergin näkökulmasta. Useamman luvun alussa menikin hetki ennen kuin selvisi kenen silmin tapahtumia katsotaan. Monen kertojan käyttö on kuitenkin ihan hyvä ratkaisu sillä se tuo tarinaan moniulotteisuutta ja väriä.

Grönlanti on minulle melko outo maaperä, olen lukenut hyvin vähän sinne sijoittuvia kirjoja eikä sen historia ole minulle kovinkaan tuttua. Olikin kiinnostavaa sukeltaa Morten Falckin matkassa menneisyyden Grönlantiin, seuraamaan isäntämaasta tulleiden ja paikallisten uskon, tapojen ja kulttuurin kohtaamista sekä ihmettelemään ja ihastelemaan Grönlannin luontoa, sen kasveja ja vuonoja, joita Leine kuvaa elävästi. Kristinuskon levittämisestä Leine näyttää vahvasti sen varjopuolen, pakottamisen ja hyväksikäytön.

Ikuisuusvuonon profeetat on melkoinen tiiliskivi, jossa tapahtumat etenevät hitaasti. Silti kirjaan tarttui joka kerta innolla sillä vastaan tuli erikoisia ja yllättäviä henkilöitä ja tapahtumia, jotka pitivät kiinnostusta yllä. Tässäkin tapauksessa pätee vanha sanonta tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Mortenin matka onkin todella polveileva ja vaiherikas, sen varrella koetellaan Mortenin uskoa ja terveyttä, niin fyysistä kuin henkistä. Samalla saa muodostettua kuvan Grönlannin historiasta. Pidin Leinen kerronnasta, myös siellä täällä vilahtelevasta hieman synkästä ja kuivasta huumorista.

Ps. Suureen sivumäärään on ymmärrettävästi jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohtaa kuitenkin vuosi 1795 vaihtui 1975:ksi, vaikka Mortenilla oli monia vaiheita ja sattumuksia ei hän ehkä sentään aikamatkaaja ollut.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Milloin se oli, hän miettii, miksi hän toimi niin, ja onko olemassa anteeksiantoa sille vahingolle mitä ihminen tekee itselleen?

Helmet-lukuhaaste 2023: 1. Kirjassa on kartta

Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska

- - -

Palataanpa Leinen ja Ikuisuusvuonon profeettojen muodostaman aasinsillan kautta alkusyksyyn. Iissä järjestettiin 17.-18.8.2023 ensimmäistä kertaa Taiteiden illat (aiemmin muusajuhlien nimellä, nytkin kirjailijavierailujen osalta yhteistyössä Oulun muusajuhlien kanssa). Kim Leine ja Risto Isomäki olivat osana Taiteiden iltoja 18.8. vierailemassa KulttuuriKauppilassa, jonka idyllisellä pihalla heitä haastateltiin. Isomäeltä olen lukenut Viiden meren kansan, mutta Leineltä en mitään, joten Taiteiden iltojen kirjailijavierailu toimi sysäyksenä tutustua myös Leinen tuotantoon.

Kim Leineä (kuvassa oikealla) haastatteli Tomi Kiilakoski ja oli todella mielenkiintoista kuulla Leinen taustoista. Vaikka Ikuisuusvuonon profeetat on fiktiota (tosin epilogin mukaan osalla tapahtumista ja henkilöistä voi olla vastineensa todellisuudessa) löytyy siitä tiettyjä yhtymäkohtia myös Leinen omaan elämään, ainakin uskonto, Tanska, Grönlanti ja päihteet. Leine on kasvanut Norjassa jehovantodistajien parissa, sieltä hän muutti Tanskaan isänsä luo ja myöhemmin hän asui pitkään Grönlannissa. Päihteidenkäyttö painoi Leinen pohjamutiin ja oli viedä häneltä kaiken henkeä myöten. Leine kuitenkin pääsi kuiville ja entinen sairaanhoitaja työskentelee nykyisin kirjailijana. Ikuisuusvuonojen profeetasta tuttu huumori pilkisti myös Leinen jutustelusta.

Risto Isomäen (kuvassa vasemmalla) haastattelijana toimi Jyri-Jussi Rekinen, tosin keskustelu kävi ympäristöasioista niin vilkkaana, että haastattelija ei ehtinyt esittää kovin monta kysymystä. Isomäen haastattelusta kävi myös ilmi hänen kytköksensä Iihin ja myös KulttuuriKauppilan "kotitaiteilija" Sanna Koivistoon, Isomäen Gilgamešin tappio -kirjan kannessa on nimittäin Sanna Koiviston maalaus Juhlat tuulessa. Isomäki tunnusti, että kirjan julkaisun yhteydessä Sanna Koiviston kappale kirjasta oli jäänyt toimittamatta Koivistolle.

Haastattelupaikan vieressä oli Sanna Koiviston vuoden 2019 Iin IlmastoAreenaan valmistama norppa-taideteos, joka kurkistelee kesäisin ohikulkijoita Iijoella ja joka oli syksyn tullen nostettu pois vedestä Taiteiden iltojen yleisön iloksi. 

Tässä vielä sama norppa kesäpaikassaan hieman eri paikoista kuvattuna.

Mary Shelley: Frankenstein

 

Mary Shelley: Frankenstein

Basam Books, 2021

(ensimmäinen suomennos 1973)

335 sivua

Suomentanut: Hannu Poutiainen

(uusi ajanmukainen suomennos, perustuu v. 1831 editioon)

(Frankenstein; or the Modern Prometheus, 1818)

Luettu: 4 10.2023

Mistä: kirjastosta

Rujo, pulttikaulainen, kädet eteen ojennettuna huojuen kävelevä hirviö on varmasti monelle tuttu hahmo, niin myös minulle. En kuitenkaan ole lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-romaania aiemmin enkä ole mielestäni katsonut romaaniin perustuvia elokuviakaan, joten mielikuvani pohjautunee mediassa nähtyihin kuviin ja mahdollisesti johonkin animaatioversioihin. Siksi olikin hyvä tarttua viimein tähän klassikkoromaaniin ja saada mielikuva päivitettyä.

Frankensteinin taustatarina on lähes yhtä kiinnostava kuin romaani itse. Romaani on saanut alkunsa Sveitsissä kesällä 1816 Mary Shelleyn ja hänen tulevan aviomiehensä Percy Bysshe Shelleyn vierailulla lordi Byronin sekä Byronin henkilääkäri John Polidorin luona. Sään sulkiessa seurueen neljän seinän sisään Byron ehdotti leikkimielistä kilpailua, jossa jokaisen tulisi kirjoittaa pelottava, yliluonnollinen tarina. Mary Shelley ei keksinyt tarinaa heti, mutta kuunneltuaan Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin keskusteluja tieteellisistä kokeista hän koki nukkumaan mentyään unenomaisen näyn, jossa tiedemies herättää kokoamansa hirviön henkiin jonkinlaisen koneen ja sähköreaktion avulla. Koska näky säikäytti Mary Shelleyn hän ajatteli sen pelottavan myös muita ja niin hän alkoi kehittää tarinaansa tiedemies Victor Frankensteinista ja Frankensteinin hirvittävästä ideasta luoda elävä olento. Loppu onkin historiaa. Runoilijat Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron eivät onnistuneet kirjoittamaan tarinoitaan valmiiksi, John Polidorin kirjoittama The Vampyre sai mainetta, mutta Mary Shelleyn tarina Frankensteinista hirviöineen elää ja pelottelee yhä edelleen. Nuori nainen peittosi kokeneemmat kirjailijamiehet ja tuli kirjoittaneeksi klassikoksi nousseen kauhutarinan, joka katsotaan myös olleen ensimmäinen tieteiskirjallisuuden teos.  

Olen ollut siinä luulossa, että hirviö on nimeltään Frankenstein, mutta ei suinkaan, Victor Frankenstein on hirviön luoja eikä hirviö. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan siis aivan romaanin alkumetreillä. Nuori sveitsiläinen Victor Frankenstein lähtee opiskelemaan ulkomaille ja innostuu luonnonfilosofiasta ja -tieteistä niin paljon, että uppoaa kiihkossaan täysin tutkimuksensa ja kokeensa pariin. Hän tuntuu menettävän kaiken suhteellisuudentajunsa ryhtyessään hankkimaan ruumiinosia niin anatomiansaleista, teurastamoista kuin hautausmailta rakentaakseen osista ihmisen ja saadakseen tämän kojeillaan elämään.

Niinhän siinä käy, että Frankenstein onnistuu tavoitteissaan kasata ruumis ja herättää luomansa olio henkiin. Frankensteinille käy hyvin nopeasti ilmi, että hyvä ajatus ja huolella toteutettu suunnitelma eivät takaa haluttua lopputulosta ja että ihminen on paljon muuta kuin osiensa summa. Frankenstein joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia kun hänen luomansa olio ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka hänelle on projektinsa lopputuloksesta muodostunut. Haaveet murenevat hetki hetkeltä ja tilalle astuvat pelko ja kauhu. Vuodet vierivät, mutta olion varjo häilyy yhä Frankensteinin liepeillä, hetki hetkeltä lähempänä... Mitä Frankenstein tulikaan tehneeksi, kumpi lopulta onkaan tarinan hirviö, olio vai sen luoja?

Frankenstein on kauhu- ja tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta se ei ole kamalan pelottava eikä tiukan tieteellinen ja siksi kirja toimii hyvänä tutustuttajana molempiin genreihin, se on helposti lähestyttävä ja luettava. Tunnelma on hetkittäin tiheä ja jännittävä, mutta kumpi lopulta aiheuttaa enemmän pelkoa, se mitä Frankensteinin luoma olio tekee vai ajatus siitä kuinka pitkälle Frankenstein olisi valmis menemään ja mitä siitä seuraisi? Olio herättää toki pelkoa, mutta myös sääliä, se on lopulta vain yksinäinen, hyväksyntää hakeva olio. Tiede on tarinassa suuressa osassa sikäli, että Frankenstein saa olion eloon tieteen avulla, mutta lopulta luomisprosessiin ei juuri keskitytä vaan olio vain yhtäkkiä herää. Odotin, että tiedepuoleen ja olion henkiin herättämiseen olisi paneuduttu enemmän. Lisäksi ihmettelin olion kehittymisen ja oppimisen epäsuhtaa, muutaman sivun sisällä olio ihmettelee tulta ja keskustelua, mutta sitten kuitenkin tuntee kellon ajat. Frankenstein on silti hieno tarina, joka on kestänyt aikaa hyvin.

Seuraavaksi voisin katsoa romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Vuonna 1994 julkaistu Robert De Niron tähdittämä Mary Shelleyn Frankenstein on kuulemma uskollinen romaanin juonelle. Kuulostaa hyvältä!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Eräänä kolkkona marrasyönä sain viimein katsella työni tulosta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

Into, 2022

286 sivua

Luettu: 16.9.2023

Mistä: joku lainasi minulle

Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.

     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla

Otava, 2019

240 sivua

Luettu: 7.9.2023

Mistä: kirjastosta

Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo